Elokuva-alan myllerrys?

Viime elokuussa istuskelin Tennispalatsi ykkösessä, kun elokuvatuottajat julistivat työsulkuaan. Kaikkien keskeisten moguleiden seisoessa rivissä lavalla letkautti eräs kotimaisen elokuvan nykytasoon pettynyt nuorempi kollega korvaani: ”Nyt kun olisi konepistooli ja pääsisi tuosta losauttamaan…”

Ehkä tämä kertoo jotakin alalla vallitsevista intohimoista. Niissähän ei ole mitään uutta, mutta jonkinlainen uutinen on se, että kun tuottajien taistelu tuotti Suomen elokuvasäätiön tuotantotukiin 1,7 miljoonaa euroa, tästä summasta vain satatuhatta euroa päätyi uusiin tuotantoihin ja siis niihin paljon puhuttuihin, laatua lisääviin lisäkuvauspäiviin – ehkä.

Surullisen lopputuloksen laskeskeli ohjaaja Sakari Kirjavainen Lehtiset-lehden kolumnissaan. Kaikki johtuu säätiön jälkituki-nimisestä tukimuodosta, höhlästä systeemistä, joka pitäisi pikimmiten purkaa.

Jälkituki on yksi esimerkki kulttuurissamme muutoinkin yleisestä raamatullisesta toimintaperiaatteesta: Ne saavat, joilla paljon on ja niiltä, joilla ei ole mitään, viedään pois sekin vähä. Jälkitukea nimittäin myönnetään elokuville, jotka saavat yli 45 000 katsojaa jokseenkin automaattisesti. Kun nyt on käynyt ilmi, että melkein kaikki viimevuotiset pitkät näytelmäelokuvat ovat olleet siihen oikeutettuja, niin sinne se sitten meni se 1,6 miljoonaa euroa.

Moraalisesti tässä on vähän ongelmallista vain se, että kun tuota rahaa ei ole varsinaisesti ”korvamerkitty” tuotannollisiin tarkoitusperiin, periaatteessa sen voi käyttää vaikkapa tuottajan vaimon kampaajalaskuun tai etelänmatkaan.

No niin, näemmä ryhdyn heti blogatessani ruikuttamaan rahasta, likaamaan elokuva-alan omaa pesää, ja antamaan aseita sille populistiselle näkemykselle, ettei elokuva-ala mitään lisätukia tarvitsisikaan. Kyllä tarvitaan ja paljon.

Tukirahojen nostamista pohjoismaiselle tasolle on hoettu kuin jotakin mantraa, ja hoen sitä kyllä itsekin mielelläni.

Janne Kuusi kirjoitti vuosi sitten artikkelin mainittuun Lehtiset-lehteen otsikolla ”Miksi lopetin ohjaamisen”. Siinä hän kiteytti tuon pohjoismaiselle tasolle pyrkimisen konkreettisella esimerkillä: Me joudumme kansainvälisillä festivaaleilla valehtelemaan ulkomaisille kollegoille budjettimme kaksinkertaisiksi, sillä oikeaa tietoa he pitäisivät rehvasteluna. He eivät yksinkertaisesti usko, että kukaan voi niin halvalla tehdä. Olen itse kokenut saman tilanteen.

Varsinainen alaa myllertävä asia on kuitenkin se, että Irina Krohnin johtamassa elokuvasäätiössä on nyt uudet tuotantoneuvojat, Jukka Asikainen ja Kaisu Isto. Koska heidän tukemiaan elokuvia ei ole vielä nähty, tekisi mieli vain antaa heille vaativassa tehtävässä työrauhaa ja odotella.

Muutamat suuret tuottajat ovat kuitenkin jo julkisuudessa älähtäneet. He pelkäävät, etteivät enää pysty toteuttamaan omia viisivuotissuunnitelmiaan varsinkaan ns. suuren yleisön viihde-elokuvien saralla. Säätiössähän on oireellisesti ja virallisestikin luovuttu käsitteistä main stream ja art house.

Onko se sitten kyynisesti ja yksinkertaisesti vain niin, että uusilla päättäjillä on uudet kaverit? Mikäs sen luonnollisempaa.

Tekee vain mieli murahtaa, että elokuvataide ei ole mitään elintarviketeollisuutta, joka suoltaa semmoista euromakkaraa, että ruotsalaisten falukorvkin alkaa tuntua ruhtinaalliselta herkulta.

Vakavammin spekuloiden, sillä muuhun kuin spekulaatioon ei vielä ole aineksia, voi uumoilla, että Suomen elokuvasäätiössä todellakin on siirrytty tuottajavetoisuudesta ja teollisesta ajattelusta enemmän ohjaaja- ja käsikirjoittajapainotteiseen tukipolitiikkaan. Jos näin on niin tervehdin sitä ilolla.

Alan hiekkalaatikko on pienessä maassa niin pieni. Silti sinne mahtuisi nykyistä useampikin kakuntekijä pöllyttelemään hiekkaa toisten silmille. Aki Kaurismäkikin voisi jättää viininsä Portugalissa kypsymään ja tulla tänne takaisin, ei ohjaaja-akateemikkona vaan tuottajana, joka erikoistuisi taiteellisiin esikoisohjauksiin. Hänhän saattaisi vielä muistaa, miten kansainvälinen menestystemppu kohtalaisen halvalla tehdään.

Sikäli mikäli itse vanhoista malleista mitään muistan, voitaisiin aloittaa siitä, että elokuva-alan opiskelijoista puolet ohjattaisiin muille, heidän tulevan perhe-elämänsä kannalta järkevämmille aloille ja loput sidottaisiin kiinni Elokuva-arkiston penkkiin samalla kaataen heidän suihinsa nestemäiseen muotoon uutettu Dostojevskin ja Chandlerin tuotanto.