Pilvet karkaavat

Vanha klisee: elokuvat ovat parhaimmillaan valkokankaalla. Olen sitä mieltä, että elokuvien televisiossa näyttämisestä kärsivät kaikkein eniten vanhat kotimaiset mustavalkoiset elokuvat. Nehän näkyvät lähinnä vain televisiossa. Luulenpa, että suurelta osalta tätä kansaa loksahtaisivat suut auki, jos he saisivat elokuvateatterissa nähdä valkokankaalta, kuinka esimerkiksi Teuvo Tulion tai Valentin Vaalan elokuvissa ajetaan virmoilla suomenhevosilla lujasti tai kuinka cumuluspilvet kehystävät kauniisti heinäväen tai kalliolla tukkilaisia odottavat kyläläiset. Miksi tämä purkaus nyt? Siksi, että luin tai suorastaan kahlasin lävitse enimmäkseen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (Mikä nimihirviö, siis entisen Elokuva-arkiston) tutkijoiden mammuttimaisen artikkelikokoelman nimeltään ”Valkoiset ruusut” (SKS 2008), joka kertoo monesta näkökulmasta elokuvaohjaaja Hannu Lemisen ja hänen näyttelijätärvaimonsa Helena Karan elämästä ja elokuvista. Ja siksi, että heräsi välitön ja polttava halu nähdä nämä teokset kankaalta. Tiiliskivimäisen artikkelikokoelman ytimen voi tiivistää sen viimeiseen lauseeseen: 1984 TV 1 asiaohjelmat (Osmo Harkimo ja Pekka Holopainen) haastattelee Hannu Lemistä. Holopainen kysyy: ”Oletko yhä romantikko”. Ja Leminen vastaa: ”Olen loppuun asti. Miksi yhtä yhtä ainoaa hyvää luonteenpiirrettä pitäis heittää pois, kun on niin paljon huonoja?” Kunnioitan syvästi tätä kirjan viimeistä lausetta, kun ajattelee ja siihen kirja antaa paljon materiaalia, kaikkea sitä tuotannollista ja taiteellista myllytystä, mihin Leminenkin on uransa varrella joutunut. Maalasin alkuun kuvaa kotimaisista vanhoista elokuvista maalaismaisin klisein. Ei maalaismaisuudessa tietenkään minunkaan romanttisessa tajunnassani mitään vikaa ole, mutta Leminen ei ollut etusijassa maalainen, pikemminkin hänen romanttisuutensa oli eurooppalaista ja usein hyvinkin urbaania. Ajatellaan nyt vaikka kirjalle nimen antanutta elokuvaa ”Valkoiset ruusut” (1943). Keskellä sotaa tehtiin tämmöinen mestariteos, joka perustui Stefan Zweigin novelliin ”Brief einer Unbekanten” (1922). Ymmärrän täysin, että Leminen ja hänen ihana vaimonsa Helena Kara pitivät tapanaan avata eläkevuosillaan sampanjapullon aina kun ”Valkoiset ruusut” esitettiin televisiosta! Tunnustetaan nyt tässä, että ehdottomiin elokuvavallisiin kotijumaliini kuuluu Saarbrückkenissä syntynyt kosmopoliitti Max Ophüls, suuri naisten ymmärtäjä ja runoilija. Hän ohjasi vuonna 1948 saman Zweigin novellin Hollywoodissa ”Letter from an unknown woman”, jonka pääosissa eivät olleet Tauno Palo ja Helena Kara vaan Joan Fontaine ja Louis Jourdan. Jos nyt sanon, että Lemisen elokuva on parempi, niin se on paljon sanottu, eikä se johdu vain siitä, että on pakko sanoa paljon vähässä tilassa. Hyvät kuohuvat sinne autuaammille kuvauspaikoille! Jottei reaalimaailma ja historia täysin unohtuisi, niin mainittakoon kirjan se ulottuvuus, että Leminen leikkasi myös jo talvisodan uutiskatsauksia ja mm. olympiafilmin ja oli muutoinkin 1940- ja 1950-lukujen moraalisen ja poliittisen historian kannalta kiinnostava ohjaaja. Tätä puolta valaisevat ansiokkaasti kirjassa Ilkka Kippolan, Kaarle Stewenin ja Jari Sedengrenin aritikkelit. Siirryn kirjoittamaan joulurunoja lasteni paketteihin. Eli kuten Leminen sanoi: miksi hyvä luonteenpiirre pitäisi heittää pois?